Elämää Kazakstanissa osa 3

Joulumieli, tiukat taistot ja kaiken maailman herkut

Postasin lauantaina edellisen blogin ja en kommentoinut varusteasiaa sen enempää tuossa toisessa osassa, koska luulin, että saan odottaa varusteita Utsjoen juhannushiihdoille asti. No, sunnuntaina hallille mentyäni ja siinä aamupalaa syödessä meinasi mennä corn flakesit väärään kurkkuun, kun ravintolan ovi aukesi ja sieltä lennähti nenäni eteen juuri ne varusteet, jotka oli tänne tilattu jo ennen tuloani! Kyllä siinä melkein mieli herkistyi, kun katselin kiiltävän valkoisia upouusia varusteita ja kiittelin useaan otteeseen niistä. Olo oli kuin pikkupojalla ja mieli teki raahata ne kämpille ja nukkua niiden kanssa, niin paljon niitä odotin! Täytyy tässä samalla kuitenkin toivoa, että nuo upeat ja kiiltävät suojat eivät näytä kohta enää valkoisilta, vaan ovat täynnä mustia läiskiä!

Uudet varusteet, vitivalkoiset ja tosi hienot! #onnellinen

Pääsin siis sunnnuntaina uusien kamojen kanssa treenaamaan ja maanantaina olikin ensimmäinen todellinen testi edesssä, kun pelasimme Beibarys Atyrauta vastaan kotona. Varusteet toimivat loistavasti, mutta hävisimme taistelun 0-2. Peli oli tiukkaa vääntöä ja tuo joukkue oli kovin tähän mennessä kohdatuista. Selkeällä ja erittäin kurinalaisella systeemillään pakottivat meidät pyörimään suurimman osan pelistä nurkissa. Maalit vastustaja teki rangaistuslaukauksesta ja toinen maali epäonnisesti oman puolustajan lavasta omaan maaliin. No, kaikki kiekot on periaatteessa torjuttavissa ja eräs entinen maalivahtivalmentajani sanoi joskus, että 1.kiekkoon on 100% mahdollisuus ehtiä, 2.kiekkoon 75%, 3.kiekkoon 50% 4.kiekkoonkin on vielä 25% mahdollisuus. Tuo ajatus on säilynyt kirkkaana omassa mielessä siitä asti, kun hän sen minulle henkilökohtaisesti kertoi, eli älä koskaan suorista selkää, vaan taistele jokainen tilanne loppuun asti niin treeneissä, kuin peleissäkin. Terveiset tässä samassa siis Urpo Ylöselle, jonka valmennettavana sain kunnian olla kaudella 2005-2006 TPS:ssa.

Toinen peli oli tiistaina samaa joukkuetta vastaan ja sen me voitimme 3-2 loistavan taistelun päätteeksi. Saimme vapaapäivän keskiviikolle ja sain pelin jälkeen kutsun slovakialaisilta tulla syömään heidän tekemäänsä gulassia, nam! Syöjiä oli 8 miestä ja kattila ainakin 10 litran kokoinen! Ruoka oli tosi maukasta ja seura loistavaa, mukana oli myös joukkueemme yksi huoltajista ja yksi Kanadan kaveri.

Satakiloisen pakin tekemä gulassi oli todellista herkkua!

Meidän joukkueessa on siis 9 kazakstanilaista, 6 venäläistä, 6 slovakialaista, 3 kanadalaista, 2 latvialaista ja yksi suomalainen. Pääkieli pukukopissa on luonnollisesti venäjä ja otan siitä joka päivä irti sen minkä saan. Edellisellä reissulla Venäjällä ollessani, kun kysyin silloin tällöin pelikavereilta, että mitä valmentaja nyt sanoi, niin olin oikeastaan onnellinen, etten enempää sitä ymmärtänytkään, selvisi aika paljon pienemmällä stressillä päivittäin. No, toki haluan kielen oppia ja joka päivä jonkun uuden sanan tai lauseen sitä hoksaa. Lapset opettelevat täällä niin kazakkikieltä, kuin venäjääkin koulussa. Kazakki kieli on aika haasteellinen, näin olen asian ymmärtänyt. 

Meidän pyhä paikka, eli pukukoppi.

Suomalaisen kazakin #34 oma mesta.

Ruokapuolella täällä ei kyllä nälkään pääse kuolemaan ja piimälle, joka on oma päivittäinen ruokajuoma kotipuolessa, löysin jo edellisellä reissulla loistavan paikkaajan, eli kefirin. Kefir on Tiibetiltä ja Kaukasukselta lähtöisin oleva maitojuoma, joka on joko tavallista maitoa tai vuohenmaitoa, johon on sekoitettu edellisestä erästä kefiirinsiemeniä ja sen jälkeen seoksen on annettu käydä, jolloin tuloksena on piimää muistuttava, mutta omintakeisen hapan maku. Keittiön tytöillä on aina kefiriä jääkaapissa ja omasta jääkaapista sitä löytyy myös. Venäjällä kefiriä juotiin välipalaksi aina puoli litraa ja se pitää kylläisenä jonkun aikaa.

Hapan maitojuoma, joka maistuu etäisesti piimälle.

Lounas hallilla ja kefiriä lasissa tietenkin.

Huomenna kotona vastaan asettuu Arystan Temirtau, joka on myös yksi sarjan kovimmista joukkueista. Joukkueessa pelaa myös neljä suomalaista kenttäpelaajaa ja on hienoa nähdä jäällä kotimaistakin taitoa. Kollega pelaa huomisen pelin, joten itselle huominen tarkoittaa treenipäivää, jolloin voi tehdä enemmän omia juttuja aamujäällä ja punttisalilla. Meidän jäähalli on nk. monitoimiareena, joka pitää sisällään ison punttisalin, uimahallin, kampaamon ja kahvilan. Kampaamoon ei ole ollut kauheasti asiaa, kuten alapuolella olevasta kuvasta tulette huomaamaan, mutta punttisali on tullut tutuksi luonnollisesti.

Pukeutumisesta sen verran, että olen huomannut ihmisten halun ns. sulautua väkijoukkoon, tummat värit ovat varmasti ikuinen trendi täällä. Itsellä tuo joukkoon sulautuminen on onnistunut yhtä hyvin, kuin elefantin ja kärpäsen parittelu. Sinivalkoraitainen pipo, vihreänkeltainen untuvatakki ja nutipää ei jää kyllä huomaamatta ihmisiltä tuolla kadulla. Vapaa ja oma valinta tämäkin siis. 🙂

Blogin loppuun haluan välittää teille arvoisat lukijat jo monesti mainitsemani keittiön tytöt, jotka ovat sulattaneet tämänkin karpaasin sydämen monenlaisilla keitoilla ja muhennoksilla ja ennen kaikkea lämpimillä hymyillään! Aurinkoista, iloista ja rentouttavaa viikonloppua kaikille lukijoille tuon kuvan myötä ja palataan taas blogille, kun aika on kypsä! 😉  Eli ei muuta kuin näkemiin, do svidaniya!

Keittiön tytöt ja meikäläinen. 🙂

Parhain terveisin, suomalainen kazakki #34