Elämää Puolassa, osa 4

Operaatio olkapää, osa 2

Kirjauduin toissa sunnuntaina sairaalaan sisälle maanantaista olkapään operaatiota varten. Joukkueen manageri vei minut sairaalaan ja avusti sisäänkirjautumisessa. Hyvä niin, koska aika monta asiaa olisi jäänyt todennäköisesti arveluttamaan itseäni kielitaidon puutteen takia. Ensimmäinen kysymyksistä olikin, että “mitäs teiltä pitäisi leikata?” Rutiinikysymyksiähän nuo tietenkin on. Mutta kuvitelkaa itsenne puolalaiseen sairaalaan ja samaan tilanteeseen, niin kyllä siinä väkisinkin hiipii kaikenlaiset hassut ajatukset mieleen, että mitä hittoa, eikö ne oikeasti tiedä?!?

Menin kirjautumaan jo päivällä sisälle, kun tuli tieto, että sairaalassa pitää olla ihan viimeistään klo 15.00. Respan tätit naureskelivat ja kysyivät managerilta, että minkä takia tulin niin aikaisin. Sanoivat, että olisi hienosti riittänyt, jos olisin ilmestynyt vasta illalla. Ajattelin, että mitä tuosta, ei muuta kuin all-inclusive ranneke käteen ja osastolle. Huone oli sillä hetkellä tyhjä, mutta olen sen verran sosiaalista sorttia, että saisin kaverin vaikka seinätapeteista.
Aikaa oli siis reilusti ja syöntikielto astui voimaan kuudelta illalla. Toivat sairaalakanan ja riisiä minulle, jolloin ajattelin että nyt ei aleta kyllä lentäviä tipuja syömään puolalaisessa sairaalassa. Käppäilin lääkärien toimistoon, jossa oli englannintaidoton ortopedi pelaamassa pasianssia koneella. Otin koneen haltuun ja kirjoitin kielenkääntäjällä hänelle, että “voisitko tilata minulle pizzan?”. Totesi, että saan syödä vain pienen pizzan, kun nukutus on seuraavana aamuna.
Sanoin, että se on tietenkin ok, nema problema. Tilasin salami + tupla-jalapenoilla ja valkosipulikastikkeella.
Meni 45 minuuttia ja pizzataxi päräytti osastolle! Mutta voi surkimus sentään mitä kävi! Ortopedi tuli katsomaan ja huomasi, että perhana ne ovat leiponeet vahingossa perhepizzan minulle! Se raivosi puolaksi sille pizzakuskille ja puri hampaitaan ja pyöritteli päätä. Minä yritin rauhoitella sitä ja selittää, että en syö koko pizzaa, vaan osan siitä.
Tilanne rauhottui ja pääsin herkuttelemaan vielä sillä hetkellä muilta osin tyhjänä olleeseen residenssiini. Pidin lupaukseni ja jätin yhden palan syömättä.

Lätyn syömisestä kului hetki, kunnes sain huonekaverin. Sisään asteli ukrainalainen arviolta 75-vuotias pappa. Papan kanssa ei kauhean rakentavia päästy keskustelemaan kielimuurin takia ja hiljaiselta kaveri vaikutti muutenkin, paitsi kun sen yövuoro alkoi.

Seppä laittoi itsensä vaakatasoon jo kahdeksan jälkeen illalla ja kuorsaus joka miehestä lähti oli jotakin järisyttävää! 4 tunnin kuorsauksen jälkeen se heräsi ja kävi vessassa ja ajattelin, että huh, nyt voisi alkaa nukkumaan kun ääneltä pystyy. No ei ihan onnistunut! Se latasi itsensä takaisin selälleen siihen laverille ja jatkoi siitä mihin ennen pissataukoa jäi!
Minulla on älyttömän hyvät unenlahjat, mutta nyt olin kohdannut voittajan, ei epäilystäkään. Olin hieman jopa pettynyt itseeni tuossa tilanteessa.

Jossain vaiheessa nukahdin ja nukuin ehkä vajaan kolme tuntia, kunnes tuli herätys kello 4.58 aamulla. Piti käydä suihkussa ja pukea leikkausvaatteet päälle. Siellä oli armeija meininki siis, kauhea kiire odottamaan ja jonottamaan.

Sinä aamuna huoneessa kävi useita hoitajia, 2 lääkäriä, opiskelijoita ja härdelliä riitti. Mutta mikä puuttuu tuosta joukosta? No Pappipa tietenkin! Kyllähän se Pappi sieltä tuli kastemalja kourassa kyselemään jotakin, niin totesin suomeksi hänelle, että ei tarvi nimeä olkapäälle antaa, jolloin Pappi teki uukkarin ja lähti pois. Siitä sirkuksesta ei puuttunut kyllä enää mitään muuta, kuin laulava karhu ja yksipyöräisellä ajava delfiini!

Kello oli melkein 11, kun koitti hetki, jota olin odottanut sieltä aamuyöstä asti! Hoitaja passitti minut pyörätuoliin ja eikun menoksi!
Saavuttiin leikkaussalin ns. välitilaan, jossa anestesialääkäri, noin 140 kiloinen polski tuli miehisen piikin kanssa ja puudutti minulta hermot ensin koko kädestä. Siinä odoteltiin, että minun huonekaverin leikkaus on loppu ja käteni on turtunut. Äänekäs kuorsaaja oli veistelty valmiiksi ja tuli minun vuoro. Samalta karpaasilta Nukkumatin nesteet suoniin virtaamaan ja makoisille unille.

Noin kahden tunnin päästä heräsin ja olin vielä leikkaussalissa, mutta käsi oli onneksi jo operoitu ja pää sekaisin, kuin seinäkello. Siitä takaisin huoneeseen ja jatkoin horkka-unia ehkä kolmen tunnin verran. Käsi oli tunnoton puoleen yöhön asti, mutta jumaliste sitten tuli tunto ja loukkaantumisen aikaiset kivut hiipi pikkuhiljaa takaisin olkapäähän! Soittokelloa peliin ja hoitsu paikalle. Sain tippaan jotakin särkylääkettä, mutta auttoi yhtä paljon, kuin kotikalja! Otin santsit samaan hintaan, mutta ei ollut yhtään mitään apua.
Olin hereillä koko yön oikeastaan, eivätkä antaneet mitään vahvempaa, vaikka kovasti yritin perään kysellä.

Tuli aamu ja leikkauksen suorittanut kirurgi asteli paikalle. Sanoi, että leikkaus onnistui loistavasti, ja että voisin lähteä pikkuhiljaa kotiin. Soitto Sanokiin kuskille, kanyylit irti äijästä, suihku, fleda kuntoon ja apteekin kautta kotia kohti!

Sairaalassa laittoivat minulle tuohon käteen niin fyysisen kokoisen olkapäätuen, että tietämätön saattaa minut nähdessään luulla Terminaattoriksi, se on nimittäin ihan aseen näköinen kapistus. Sitä pidetään nyt 3 viikkoa, jonka jälkeen olkapäätä aletaan kuntouttamaan pelikuntoon. Edessä on varmasti monta litraa hien valutusta tiedossa toistojen ja kivun takia. Nyt torstaina käyn tapaamassa vielä leikkauksen tehnyttä lääkäriä, jonka jälkeen toivon pääseväni rauhoittumaan hetkeksi ja kuntouttamaan käteni sellaiseen tikkariin, että heikompia pelottaa!

Nämä kuulumiset tällä kertaa ja olkaahan hengessä mukana, että olkapäästä saataisiin vielä sellainen, että ura ei loppuisi vielä. Tuntuu sille, että vielä ei ole minun aika lopettaa, koska nautin pelaamisesta niin paljon.

Mukavaa syksyä ja alkavaa talvea teille kaikille!

Positiivisuutta ja valoa pimeään ja kylmään Suomeen!

Parhain terveisin, Puuru